ENSIMMÄINEN OSA

I

Romulus oli jostain kuullut, että koronkiskurieukko oli murhattu.
Romuluksella oli siellä pantattuna isänsä vanha taskunauris ja siskolta saatu sormus.
- Neuvohan sinä, miten minun on meneteltävä! kysyi Romulus vaimoltaan Katielta. - Tiedän kyllä, että olisi ilmoitettava poliisille. Mutta eikö olisi parempi kääntyä suoraan poliisiylipäällikkö Porfiri Petrovitsin puoleen? Mitä luulet? Asia pitäisi saada selväksi mitä pikimmin. Saatpa nähdä, että äiti kysyy kelloa jo ennen päivällistä!
- Ei millään muotoa poliisille vaan ehdottomasti Porfiri Petrovitsin puheille! Katie huudahti innostuneena. - Olenpa nyt iloinen! Mikäs siinä, menen oitis, eihän sinne ole kuin pari askelta, tapaan hänet varmasti kotona!
Romulus lähti ulos. Hän sai vihdoin olla yksin voidakseen nopeasti kulkiessaan, ketään näkemättä, mitään huomaamatta, miettiä, muistella, pohtia jokaista lausuttua sanaa, jokaista yksityiskohtaa. Koskaan ei hän ollut vielä kokenut sellaista. Hänen sieluunsa oli tunkeutunut kokonainen uusi maailma.

Matkalla Porfirin luo Romulus oli hyvin kiihtynyt.
- Mainiota veikko! hän toisteli. - Olen iloinen, todella iloinen!
"Mikähän häntä nyt niin ilahduttaa?" Romulus mietti.
Herrasmies tuli seuraan.
- Ollaan naapureita, herrasmies jatkoi merkillisen iloisesti.
Naapurukset huomasivat, että käyntiosoite oli sama.
- Minä en tiennytkään, että sinäkin olet pantannut tavaraa eukolle. Onko siitä... tuota... jo pitkä aika? Tarkoitan, onko siitä pitkä aika, kun viimeksi kävit hänen luonaan?
- Milloin se mahtoi olla? Romulus virkkoi ja pysähtyi muistelemaan. - Kolmisen päivää ennen eukon kuolemaa, luullakseni. Minä en nyt kuitenkaan voi lunastaa niitä pantteja, hän lisäsi nopeasti, ikään kuin noiden tavaroiden kohtalo olisi erityisesti häntä huolettanut. - Minulla ei näet taaskaan ole rahaa enempää kuin rupla... eilisen kirotun houreen tähden...
Houre-sanan hän sanoi erityisen painokkaasti.
- Niin, aivan niin, naapuri ehätti sanomaan, mutta jäi epäselväksi, mitä seikkaa hänen myöntelemisensä koski.
- Tapaammekohan hänet kotoa? Romulus kysäisi ääneen.
Tapaamme ihan varmasti, naapuri vakuutteli. - Saat nähdä, veikkonen, hän on kunnon mies! Hieman kömpelö, ei niin ettei osaisi käyttäytyä, mutta muuten kömpelö. Älykäs mies, oikein viisas poika, mutta ajattelee hiukan omituisesti, omalla tavallaan... Epäluuloinen, epäilevä, kyyninen... pettää mielellään, eikä niinkään petä kuin pitää pilkkanaan... Käyttää vanhaa todiste-esinemenetelmäänsä... Mutta asiansa osaa perin pohjin. Viime vuonna hän selvitti erään murhajutun, jossa melkein kaikki johtolangat olivat hävinneet.
Romulus naurahti väkinäisesti.
- Koko juttu inhottaa minua! Romulus tokaisi ärtyneesti.
Osin hän teeskentelikin.
Molemmat vaikenivat.
"Tuonkin edessä täytyy tässä kohtaloaan itkeä", Romulus mietti kalveten ja tuntien sydämensä hakkaavan, "mutta pitää tehdä se mahdollisimman luontevasti. Luontevinta olisi jättää näytteleminen kokonaan, yrittää jättää se! Ei, yrittäminen olisi sekin luonnotonta... No saadaanpa nähdä miten tässä käy... saadaan piankin... teenkö oikein vai väärin kun menen. Itsehän kärpänenkin kynttilän liekkiin lentää. Sydän hakkaa kovin, se ei ole hyvä!"
- Tässä harmaassa talossa hän asuu, naapuri sanoi.
"Tärkeintä on", Romulus jatkoi mietteitään, "tietääkö Porfiri, että olin eilen sen noidan asunnossa, vai eikö... Se minun on saatava selville heti paikalla, heti kun huoneeseen astun minun on luettava se hänen kasvoiltaan; muuten... Sen otan selville, vaikka tuho tulisi!"
Nauraen he menivät Porfirin asuntoon. Se oli Romuluksen tarkoitus: sisähuoneisiin saakka kuului, että he tulivat nauraen ja eteisessäkin he vielä hohottivat.

II

Romulus oli jo menossa huoneeseen sen näköisenä kuin hänen olisi kaikin voimin täytynyt pidättyä nauramasta. Pitkä ja kömpelö naapuri asteli hänen jäljessään ärtyisän ja kiukkuisen näköisenä ja punaisena kuin pioni. Hänen kasvonsa ja koko olemuksensa olivat tällä hetkellä naurettavat ja oikeuttivat Romuluksen hilpeyden. Romulus kumarsi jo ennen esittelyä isännälle, joka seisoi keskellä huonetta katsoen kysyvästi, ja puristi tämän kättä.
Porfiri Petrovits oli kotoisessa asussa: hänellä oli yllään aamutakki, puhdas paita ja paikatut tohvelit. Hän oli noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, hieman keskikokoa pienempi, täyteläinen, jopa vatsakaskin, kasvot olivat sileiksi ajellut, tukka lyhyeksi leikattu, pää iso, pyöreä, takaraivo pyöristynyt kaarevaksi. Hänen lihavahkot, pyöreät, hieman pystynenäiset kasvonsa olivat tummankellertävät mutta samalla tarmokkaat, jopa ivalliset. Kasvoja olisi voinut sanoa lempeiksikin, ellei esteenä olisi ollut silmien ilme: niissä oli jokin kostea, vetinen kiilto ja niitä peittivät melkein valkoiset, alinomaa räpyttelevät ripset. Näiden silmien katse ei ollut sopusoinnussa hänen muuhun olemukseensa.
Kuultuaan vierailla olevan "vähän asiaakin", Porfiri Petrovits pyysi vieraita oitis istumaan sohvalle, istuutui itse lepolasseen, kääntyi vieraiden puoleen ja odotti asiain välitöntä esittämistä.
Romulus esitti asiansa lyhyin ja ytimekkäin sanoin, selkeästi ja täsmällisesti, ja oli itseensä niin tyytyväinen, että voi samalla tarkastella Porfiria jokseenkin yksityiskohtaisesti. Porfiri Petrovits ei hänkään siirtänyt katsettaan koko aikana puhujasta. Naapuri joka oli asettunut saman pöydän ääreen, sen toiselle puolelle, seurasi asian selitystä innokkaasti ja kärsimättömänä, siirsi katsettaan alinomaa toisesta toiseen, mikä näytti aivan liioitelulta.
"Sinä houkka!" Romulus jupisi mielessään.
- Teidän täytyy tehdä ilmoitus poliisilaitokselle, Porfiri vastasi aivan asiallisesti, - ja mainita siinä, että olette kuullut tapahtumasta, nimittäin tuosta murhasta, ja että puolestanne pyydätte selittää tutkintotuomarille, jonka hoidettavana asia on, sellaisten ja sellaisten esineiden kuuluvan teille ja että haluatte nyt lunastaa ne... tai... kyllähän se kirjoitetaan teille valmiiksikin.
- Asia on niin, Romulus vastasi yrittäen olla niin hämillään kuin osasi, - ettei minulla nykyisin ole rahaa... en voi edes niin pientä summaa... Nyt minä tahtoisin ainoastaan ilmoittaa, että esineet kuuluvat minulle ja että kohta kun pääsen rahoihin...
- Minulle on ykshailee, Porfiri Petrovits vastasi suhtautuen varsin viileästi raha-asioita koskevaan selitykseen. - Jos haluatte, voittehan te kirjoittaa suoraan minulle samaan tapaan: saatuani kuulla sen ja sen ilmoitan, että ne ja ne esineet ovat omaisuuttani ja pyydän...
- Tavalliselle paperille? Romulus ehätti keskeyttämään kääntäen taas asian rahallisen puolen päällimmäiseksi.
- Tietenkin, ihan tavalliselle!
Yhtäkkiä näytti kuin Porfiri Petrovits olisi katsonut häntä ilmeisen ivallisesti: hän siristi silmiään ja ikään kuin iski silmää. Saattoi olla, että Romuluksesta vain tuntui siltä, sillä se kesti vain silmänräpäyksen. Mutta jotain sen tapaista sattui. Romulus olisi voinut vannoa, että Porfiri Petrovits oli iskenyt hänelle silmää, hitto ties mistä syystä.
"Hän tietää!" Ajatus välähti hänen päässään kuin salama.
- Suokaa anteeksi, että olen vaivannut teitä tällaisilla joutavuuksilla, Romulus jatkoi hiukan häkeltyen, - esineet ovat vain viiden ruplan arvoiset, mutta ne ovat minulle arvokkaita muistoesineitä henkilöiltä, joilta olen ne saanut, ja minun täytyy tunnustaa, että säikähdin kovin, kun kuulin...
- Siksipä sinä eilen pelästyitkin, kun minä tulin maininneeksi, että Porfiri kuulustelee panttaajia! naapuri pisti väliin ilmeisen tarkoituksellisesti.
Tuo oli jo sietämätöntä. Romulus ei voinut hillitä itseään vaan vilkaisi naapuria vihaisesti mustilla, kiukkua kipenöivillä silmillään. Mutta kohta hän taas malttoi mielensä.
- Sinä, veikkonen, taidat tehdä pilkkaa minusta? Romulus kääntyi naapuriin päin teeskennellen taitavasti ärtynyttä.
- Myönnän, että minä olen ehkä liiankin huolissani tuommoisesta, joka sinun mielestäsi on pelkkää romua, mutta ei minua sen vuoksi tarvitse vielä pitää ahneena eikä itsekkäänä, minulle nuo halvat esineet eivät suinkaan ole romua. Olen sanonut jo sinulle, että tuo vaatimaton hopeakello on ainoa esine, joka minulla on isän perintöä. Voit nauraa minulle, mutta äiti on nyt tullut luokseni (hän kääntyi Porfirin puoleen), ja jos hän saa tietää (hän kääntyi jälleen naapuriin päin yrittäen saada äänensä värisemään), että kello on hävinnyt, hän joutuu epätoivoon, siitä olen varma! Sellaisia naiset ovat!
- Ei ollenkaan! Enhän minä sitä tarkoittanut! Aivan päinvastoin! naapuri tokaisi syvästi loukkaantuneena.
"Onnistuikohan se? Tulikohan luontevasti sanotuksi? Enköhän vain liioitellut?" Romulus ajatteli levottomana. "Miksi menin puhumaan naisista?"
- Onko äitinne tullut tänne? Porfiri Petrovits tiedusteli jostain syystä.
- On.
- Milloin?
- Eilen illalla.
Porfiri oli vaiti, kuin olisi harkinnut jotain.
- Panttinne eivät missään tapauksessa ole voineet joutua hukkaan, hän jatkoi levollisesti ja kylmästi. - Minä jo odotinkin teitä tulevaksi.
Aivan kuin ei olisi sanonut mitään erityistä, hän siirsi tuhkakupin naapurin eteen, tämä kun oli karistellut tuhkaa savukkeestaan kenkäänsä. Romulus säpsähti, Porfiri ei ollut näkevinäänkään, vaan askaroi yhä naapurin savukkeen kimpussa.
- Mitä? Olet odottanut? Olet siis tiennyt, että hänelläkin oli siellä jotain pantattuna? naapuri huudahti.
Porfiri Petrovits kääntyi suoraan Romuluksen puoleen.
- Molmetta esineet, sormus ja kello, olivat hänellä, käärittynä samaan paperiin, ja paperiin oli kirjoitettu selvästi teidän nimenne ja päivä, jona hän oli ne teiltä ottanut vastaan...
- Olettepa te huomaavainen!... Romulus vastasi väkinäisesti hymyillen ja yritti katsoa Porfiri Petrovitsia suoraan silmiin, mutta ei malttanut olla lisäämättä: - Sanoin tuon sen takia, että panttaajia oli varmaan paljon... joten luulisi teidän olevan vaikea muistaa kaikkia... Siitä huolimatta te muistatte varsin tarkoin, ja... ja....
"Tyhmää! Surkeaa! Miksi tuonkin menin lisäämään?"
- Melkein kaikki panttaajat ovat jo tiedossa, te yksin ette ollut suvainnut tulla, Porfiri virkkoi tuskin huomattava ivan häive äänessään.
- Minä en ole ollut oikein terve.
- Kuulin siitä. Senkin olen kuullut, että hermostonne on ollut jostain syystä epäkunnossa. Tänäänkin te olette hieman kalpea.
- En ensinkään... päinvastoin, olen aivan terve! Romulus vastasi epäkohteliaasti ja ärtyisästi. Kiukku kiehui hänen mielessään eikä hän enää kyennyt hillitsemään sitä.
- "Vihoissani saatan jutella taas ties mitä!" hänen mielessään välähti. "Miksi he kiusaavat minua!..."
- Et toki aivan terve! naapuri puuttui puheeseen. - Jopa nyt jotain! Eiliseen asti hän on maannut melkein tiedottomana ja houraillen... Uskotkos, Porfiri, hän tuskin pysyi pystyssä, mutta kun Zosimov ja minä olimme kääntäneet hänelle selkämme, hän pukeutui oitis, karkasi tiehensä ja kuljeksi, missä lie kulkenutkaan aina puoliyöhön saakka. Ja voitko käsittää, ihan kuumehoureissa?
- Todellako ihan kuumehoureissa? Onko se mahdollista? Porfiri huudahti pudistaen päätään akkamaiseen tapaansa.
- Loruja! Älkää uskoko! Ettehän te missään tapauksessa usko! Viimeiset sanat Romulus tuli tahtomattaan sanoneeksi vihaisesti. Mutta Porfiri Petrovits ei näyttänyt kuulleen tuota omituista huomautusta.
- Kuinka olisit sitten voinut lähteä ulos harhailemaan, ellet olisi ollut kuumehoureissa? naapuri intoutui samassa. - Miksi sinä lähdit ulos? Missä tarkoituksessa?... Ja miksi vielä salaa? No, oliko siinä tervettä järkeä? Nyt kun vaara on kokonaan ohi, voin puhua sinulle suoraan.
- He kävivät minulle eilen miltei sietämättömiksi, Romulus kääntyi julkean uhittelevasti sanomaan Porfiri Petrovitsille. - Minä karkasin heiltä vuokraamaan itselleni asuntoa, josta he eivät löytäisi minua, ja otin mukaan rahakasan. Herra Zamjotov näki rahat. No, sanokaahan te, herra Zamjotov, olinko eilen järjissäni vai hourinko? Ratkaiskaa riita!
Sinä hetkenä hän olisi varmaankin mieluummin kuristanut Zamjotovin, niin vastenmieliseltä hänestä tuntui tämän katse ja vaitiolo.
- Minun nähdäkseni te puhuitte varsin järkevästi, jopa ovelastikin, mutta ärtyinen te olitte, Zamjotov vastasi kuivasti.
- Nikodim Fomits kertoi minulle tänään, että hän tapasi teidät eilen varsin myöhään erään hevosten jalkoihin joutuneen virkamiehen asunnossa...
- Niin, entäs virkamiehen luona! naapuri puuttui puheeseen. - Etkö muka käyttäytynyt sielläkin mielettömästi? Viimeiset rahasi annoit leskelle hautajaisia varten. Jos auttaa vain tahdoit, olisit voinut antaa hänelle viisitoista, taikka kaksikymmentäkin ruplaa, tai olisit jättänyt itsellesi edes kolme ruplaa, mutta ei, hän ottaa ja paiskaa tälle kaikki kaksikymmentäviisi!
- Jospa minä olen löytänyt jostain aarteen, josta sinulla ei ole aavistustakaan, ja siksi olin niin anteliaalla tuulella eilen?... Herra Zamjotov tietää, että olen löytänyt aarteen... Suokaa anteeksi, hän kääntyi vavahtelevin huulin sanomaan Porfirille, - että rasitamme teitä puoli tuntia tällaisella joutavalla jaarituksella. Olette varmasti jo kyllästynyt meihin?
- Ei ensinkään, päinvastoin, aivan päinvastoin! Jospa tietäisitte vain, miten te kiinnostatte minua! On mieluista nähdä teidät ja kuunnella puheitanne... ja tunnustan että olen erittäin iloinen, kun vihdoin suvaitsitte tulla luokseni...
- Tarjoisitko edes teetä, kurkku on ihan kuiva, Razumihin tokaisi.
- Oiva ajatus! Ehkä kaikki haluavat? Etkö halua jotain vankempaa ennen teetä?
- Mene hiiteen!
Porfiri Petrovits lähti toimittamaan teetä.
Ajatukset pyörivät villisti Romuluksen päässä. Hän oli tavattoman kiihtynyt.
"Tärkeintä on, etteivät he enää salaile eivätkä kursaile! Mitä syytä sinulla oli jutella minusta Nikodim Fomitsin kanssa, kun et tunne minua ollenkaan? He eivät siis enää huoli salatakaan, että ahdistelevat minua kuin mikäkin koiralauma! Sylkevät ihan suoraan vasten kasvoja!" Hän vapisi raivosta. "Lyökää suoraan, älkää leikkikö kuin kissa hiirellä. Sehän on epäkohteliasta, Porfiri Petrovits, enkä minä sitä sallikaan!... Nousen ja paukautan teille päin naamaa koko totuuden; saattepa nähdä kuinka halveksin teitä!..." Hänen henkeään salpasi. "Mitäs jos minusta vain näyttää siltä? Jospa se onkin pelkkää harhaluuloa, jos olenkin erehtynyt, omaa kokemattomuuttani vain kiukuttelen enkä kykene kunnolla näyttelemään halpamaista osaani? Ehkä siinä ei ole mitään tarkoitusta takana? Kaikki heidän sanansa ovat ihan tavallisia, mutta jotain niissä piilee... Kaiken tuon voisi sanoa toisinkin, mutta kyllä siinä on pohjalla jotain. Miksi hän sanoi suoraan ´hänen luonaan´? Miksi Zamjatov lisäsi, että minä olen puhunut ovelasti? Miksi heidän puheessaan on semmoinen sävy? Niin... se sävy... Razumihinkin istuu tuossa, miksi se ei ole herättänyt hänen huomiotaan? Tuolle viattomalle tolvanalle on kaikki yhdentekevää. Taaskin kuumetta!... Iskikö Porfiri minulle silmää vai eikö? Varmaankaan ei, joutavia, miksi hän minulle silmää iskisi? Tahtoivatko he hermostuttaa minua vai härnäävätkö he minua? On vain kaksi mahdollisuutta: kaikki on pelkkää luulottelua, tai he tievät! Zamjotovkin on julkea... Onko Zamjotov julkea? Zamjotov on muuttanut mieltään yön aikana! Minä aavistin, että hän muuttaa! Täälläkin hän on kuin kotonaan, vaikka on vasta ensimmäistä kertaa. Porfiri ei pidä häntä vieraanaan, vaan istuu selin häneen. Tuntevat toisensa hajusta! Epäilemättä minun tähteni! Ihan varmasti he puhuivat minusta ennen tänne tuloamme!... Tietävätköhän he jotain asunnosta? Kunpa kaikki selviäisi pian!... Kun sanoin juosseeni eilen vuokraamaan asuntoa, hän jätti asian sikseen, ei puuttunut siihen... Ovelastipa pistin tuon asunnon siihen: siitä voi tuonnempana olla hyötyä! Hourin mukamas!... Ha-ha-haa! Hän tietää eilisillasta kaiken! Mutta äidin saapumisestapa ei tiennyt mitään!... Katsos, velhoa, kun oli kirjoittanut päivämäärän lyijykynällä!... Te erehdytte, en minä antaudu! Nuo eivät ole tosiasioita, vaan pelkkää luulottelua! Ei, esittäkää tosiasioita! Asunnossa käyntini ei sekään todista mitään, pelkkää houretta, kyllä tiedän mitä sanon heille... Tietävätköhän he tuosta käynnistä? Ennen en lähde täältä, se on saatava tietää! Miksi oikein tulin tänne? Se seikka, että nyt olen kiukkuinen, voisi kenties käydä tosiasiasta! Hitto, kun olen kiukkuinen! Mutta ehkä on hyvä näin: minähän näyttelen sairasta. Hän tunnustelee minua. Ärsyttää ihan suunniltaan. Miksi tulinkaan tänne?"
Kaikki tämä kiiti salamana hänen mielessään.
Porfiri Petrovits tuli kohta takaisin. Hän näytti äkkiä iloiselta.
- Eilisen jälkeen kivistää päätäni vieläkin, veikkonen... Olen ihan raihnainen! hän virkkoi ihan toiseen sävyyn, naureskellen Razumihinille.
- No, millaista oli? Minähän lähdin pois jännittävimmällä hetkellä. Kuka voitti?
- Ei kukaan, tietenkään. Takerruimme iänikuisiin kiistakysymyksiin, leijailimme yläilmoissa.
- Ajattelehan, Romulus, millaiseen kysymykseen he eilen takertuivat: onko rikosta olemassa vai eikö? Minä sanoin heille, että perhanan valheita vaan latelivat.
- Ihmekös se? Sehän on tavallinen sosiaalinen kysymys, Romulus vastasi hajamielisesti.
- Kysymystä ei esitetty siinä muodossa, Porfiri huomautti.
- Ei ihan siinä muodossa, Razumihin myönsi oitis innostuen ja kiivastuen tapansa mukaan. - Kuulehan, Romulus, mitä mieltä sinä olet. Sanohan, minä pyydän. Minä pinnistin kaikkeni vastustaessani heitä ja odotin kovin sinua; olin sanonut heille, että sinä tulet... Aluksi esitettiin sosialistien näkökanta. Sehän tiedetään: rikos on yhteiskuntajärjestelmän epäkohtia vastaan kohdistuva vastalause - vain se, ei mitään muuta; muita syitä eio tunnusteta - ei mitään muita!...
- Kylläpäs sinä jaarittelet! Porfiri Petrovits huudahti. Hän näytti käyvän hilpeämmäksi ja nauroi alinomaa Razumihinia katsoessaan mikä taas yhä enemmän yllytti tätä.
- Mitään muita syitä ei tunnusteta, Razumihin keskeytti innoissaan. - Enkä minä jaarittele!... Minä näytän sinulle heidän kirjojaan: aina on lorun loppuna "ympäristön turmiollinen vaikutus" - ei mikään muu! Se on aina iskusana! Siitä seuraa välittömästi, että jos yhteiskunta rakennetaann oikeudenmukaiseksi, samalla kaikki rikokset häviävät, koska ei ole syytä vastalauseisiin ja kaikki tulevat silmänräpäyksessä oikeamielisiksi. Luontoa ei oteta lukuun, se poistetaan laskuista, sitä ei pidetä minään! Heidän mielestään ihmiskunta ei kehity historiallisesti eikä luonnollista tietä edelleen päätyäkseen viimein itsestään normaalitilaan, vaan jokin määrätty sosiaalinen järjestelmä, jonkin matemaattisen pään tuote, järjestää tuossa tuokiossa koko ihmiskunnan, muuttaa sen oikeamieliseksi ja synnittömäksi nopeammin kuin mikään luonnollinen tapahtumasarja, ilman mitään historiallista ja luonnollista kehitystä! Siksipä he eivät pidäkään historiasta, sen muodostavat heidän mielestään vain "häpeälliset teot ja tyhmyydet" - he selittävät kaiken pelkän tyhmyyden nojalla. Sen vuoksi he eivät pidä myöskään elämän elävästä kehityksestä: he eivät tarvitse elävää henkeä! Elävä henki vaatii elämää, elävä henki ei alistu koneellisuuteen, elävä henki on epäluuloinen, elävä henki on viittaa taaksepäin! Heidän ihmisensä voi tehdä vaikka kautsusta, ja jos kalmanhajua tuntuukin, niin eipä ole elämääkään, ei omaa tahtoa, vaan onpahan orjamaisen nöyrä, ei kapinoi. Sanalla sanoen: kaikki tähtää sosialistisen yhteisrakennuksen seinien muuraamiseen, käytävien ja huoneiden järjestämiseen! Yhteisrakennus on jo valmis, mutta ihmisluonto ei ole vielä valmis sellaiseen yhteisasuntoon astumaan, se tahtoo elää, sen elimellinen kehitys ei ole vielä päättynyt, on liian aikaista kantaa se kalmistoon! Pelkän logiikan avulla ei luontoa voiteta! Logiikka aavistaa kenties kolme mahdollisuutta; mutta niitä onkin miljoona! Tehtävä ratkaistaan kaikkein helpoimmin, kun syrjäytetään koko miljoona ja tehdään kysymys elämän mukavuudesta ainoaksi vallitsevaksi. Silloin on kaikki viekoittelevan selvää, eikä tarvitse edes ajatella! Tärkeintä onkin se, ettei tarvitse ajatella! Elämän koko salaisuus saadaan siten mahtumaan parille kirjan sivulle!
- Nyt hän on taas vauhdissa, kas kuinka päristää isoa rumpua! Käsiin on tartuttava, muu ei auta! naureskeli Porfiri. - Ajatelkaa, kääntyi hän sanomaan Romulukselle - tuollaista hälinää pidettiin eilisiltana, aina kuusi ääntä yhtaikaa, ja sitä paitsi hän oli virkistänyt kiistelijöitä jo ennakolta punssilla - voitteko sellaista kuvitellakaan? - Ei, hyvä veli, sinä erehdyt: "ympäristö", yhteiskunta, on todella huomattavana tekijänä rikoksissa; siitä voit olla varma.
- Tiedän ilmankin varsin hyvin, että se on huomattavana tekijänä, mutta mitä arvelet?
- Rikos kuin rikos voidaan selittää ympäristöön vetoamalla.
Razumihin oli raivostumaisillaan.
- Hitto soikoon, eihän sinusta ole mihinkään. - Sinulle ei kannata puhuakaan.
- Kun nyt tässä juttelemme kaikenlaisista kysymyksistä, rikoksista, ympäristöstä, johtuu mieleeni eräs teidän kirjoittamane tutkielma, joka muutenkin on aina minua kiinnostanut. Rikoksesta... tai miten nimi olikaan en sitä enää muista. Kaksi kuukautta sitten minulla oli ilo lukea se Kirjallisesta Kuukausilehdestä.
- Minun tutkielmani? Kirjallisesta Kuukausilehdestä? kysyi Romulus ihmeissään. - Puoli vuotta sitten, yliopistosta erotessani, minä tosin kirjoitin jotain eräästä kirjasta, mutta vein sen silloin Kirjalliselle Viikkolehdelle enkä Kuukausilehdelle.
- Kuukausilehteen se kumminkin on joutunut.
- Kirjallinen Viikkolehti lakkasi ilmestymästä; sen vuoksi sitä ei silloin julkaistu...
- Aivan oikein. Mutta lakatessaan ilmestymästä Kirjallinen viikkolehti yhdistettiin Kirjalliseen Kuukausilehteen, ja sen vuoksi tutkielmanne ilmestyi kaksi kuukautta sitten Kirjallisessa Kuukausilehdessä. Ettekö ole sitä tiennyt?
Romulus ei tosiaankaan tiennyt asiasta mitään.
- Mitä ihmettä? Tehän voitte vaatia heiltä palkkion kirjoituksestanne! Olettepa omituinen ihminen! Elätte niin erakkona, ettette tiedä edes tuollaisista, teitä suoranaisesti koskevista asioista. Se, mitä sanoin, on totta!
- Oivallista, Romu! Minäkään en ole tiennyt koko asiasta! huusi Razumihin. Käyn jo tänään lukusalissa ja pyydän numeron nähtäväkseni! Kaksi kuukautta sitten? Monennessako numerossa? Eipä haittaa, kyllä sen löydän! Sepä sukkela temppu! Eikä sano mitään!
- Kuinka te saitte tietää, että kirjoitus oli minun. Siinähän oli yksi ainoa kirjain nimimerkkinä.
- Sain sen kuulla sattumalta, vasta aivan äskettäin. Toimittajalta; minä tunnen hänet... Tutkielma kiinnosti minua kovin.
- Minä käsittelin muistaakseni siinä rikoksentekijän tilaa hänen rikosta tehdessään.
- Aivan niin, ja väitätte, että rikoksen suoritusta, itse tekoa, aina myötäilee sairaalloinen tila. Se on erittäin omalaatuinen väite, epäilemättä... mutta minua ei oikeastaan niinkään kiinnostanut tuot tutkielmanne osa kuin eräs ajatus, jonka lausutte kirjoituksenne lopussa, valitettavasti ainoastaan vihjauksen tapaan, lähemmin selvittämättä... Sanalla sanoen: kuten muistanette, viittaatte siihen, että maailmassa muka on eräitä sellaisia henkilöitä, jotka voivat... toisin sanoen: eivät ainoastaan voi, mutta joilla on täysi oikeuskin tehdä kaikenlaisia kiellettyjä tekoja ja rikoksia ja etteivät lait ole heitä varten kirjoitettuja.
Romulusta tuo hänen ajatuksensa väkivaltainen ja tahallinen vääristely hymyilytti.
- Mitä? Mitä kuulenkaan? Oikeus tehdä rikoksia? Mutta eihän toki sen vuoksi, että "ympäristö on turmeltunut"? kysyi Razumihin ihan säikähtyneenä.
- Ei, ei juuri sen vuoksi, vastasi Porfiri. - Seikka on se, että herra Romuluksen kirjoituksessa kaikki ihmiset jaetaan kahteen ryhmään: "tavallisiin ihmisiin" ja "valioihmisiin". Tavallisten velvollisuutena on pysyä kuuliaisina, heillä ei ole mitään oikeutta rikkoa lakia, koska he, kuten sanottu, ovat vain tavallisia ihmisiä. Valioihmisillä sitä vastoin on oikeus tehdä kaikenlaisia rikoksia ja kaikin tavoin loukata lakia, juuri siitä syystä, että he ovat valioihmisiä. Niinhän tutkielmassanne sanotte, ellen erehdy?
- Mitä ihmettä? Eihän se voi olla mahdollista! mutisi Razumihin aivan ihmeissään.
Romulus hymyili jälleen. Hän oli heti oivaltanut, mistä oli kysymys ja mihin hänet aiottiin johtaa; kirjoitelmansa hän muisti varsin hyvin. Hän päätti ottaa haasteen vastaan.
- Ihan niin en ole kirjoittanut, aloitti hän vaatimattomasti. - Tunnustan kyllä, että selostitte ajatukseni suunnilleen oikein, ja jos niin haluatte, aivan oikeinkin... (Hän sanoi tuon, ikään kuin hänestä olisi ollut mieluista myöntää, että selostus oli ollut oikea.) Ainoa ero on siinä, etten ensinkään väitä valioihmisen olevan pakko tehdä kaikenlaisia rikoksia, kuten te sanotte. Otaksun, ettei sellaista kirjoitusta olisi sallittu julkaistakaan. Minä vain viittasin siihen, että valioihmisillä on oikeus... ei tietenkään mitään virallista oikeutta, vaan oma oikeutensa sallia omantuntonsa jättää huomioon ottamatta eräitä esteitä, mutta ainoastaan siinä tapauksessa että hänen aatteensa (joka joskus saattaa olla siunaukseksi koko ihmiskunnalle) toteutuaksee sitä vaatii. Te suvaitsitte sanoa kirjoitustani epäselväksi; olen valmis sitä mahdollisuuden mukaan selittämään. En luule erehtyväni, kun otaksun teidän sitä haluavan; olkoon menneeksi! Ajatukseni on tämä: ellei Keplerin ja Newtonin keksintöjä jostakin syystä olisi mitenkään voitu tehdä ihmisille tiettäväksi muuten kuin uhraamalla yhden tai useamman esteenä olevan ihmisen henki, olisi ollut Newtonin oikeus, jopa velvollisuuskin... toimittaa pois tieltä nuo ihmiset saadakseen keksintönsä koko ihmiskunnan tietoon. Tästä ei silti johdu, että Newtonilla olisi ollut oikeus surmata keitä tahansa, tiellä vastaan tulevia, tai varastaa joka päivä torilta. Mikäli muistan, kehittelen kirjoituksessani sitten sitä ajatusta, että kaikki... sanokaamme ihmiskunnan suuret lainlaatijat ja järjestelijät, vanhimmasta alkaen Lykurgokseen, Soloniin, Jeesukseen, Napoleoniin ynnä muihin saakka, ovat kaikki poikkeuksetta, olleet rikoksentekijöitä, jo yksin sen vuoksi, että he säätämällä uuden lain ovat samalla rikkoneet vanhaa, yhteiskunnan pyhänä pitämää, isiltä perittyä lakia, säikkymättä verenvuodatustakaan, jos se (toisinaan ihan viaton ja vanhan lain puolesta sankarillisesti vuodatettu veri) on voinut heidän aikeitansa edistää. On merkittävää, että useimmat näistä ihmiskunnan hyväntekijöistä ja johtajista tosiaankin ovat olleet julmia verenvuodattajia. Sanalla sanoen: minä päättelin, että henkilöiden, jotka vähänkin poikkeavat totunnaisista raiteista, toisin sanoen kykenevät vähänkin sanomaan jotain uutta, täytyy oman luontonsa nojalla olla rikollisia - tietenkin suuremmassa tai pienemmässä määrässä. Ellei olisi niin laita, heidän olisi vaikea päästä vanhoista raiteista, ja raiteisiin he eivät liioin voi suostua jäämään - oma luonto on tällöinkin esteenä - eivätkä minun mielestäni saakaan suostua. Sanalla sanoen: te huomaatte, ettei esityksessäni ole toistaiseksi ollut mitään erikoisen uutta. Tuo kaikki on jo painettu ja luettu tuhanteen kertaan. Mitä tulee ihmisten ryhmittelyyn, myönnän sen olevan hiukan mielivaltaista, mutta minähän en esitä mitään täsmällisiä lukumääriä. Panen painoa vain ydinajatukseeni, jonka mukaan ihmiset luonnonlain mukaan ylipäänsä jakaantuvat kahteen ryhmään: alempaan, tavallisten ihmisten ryhmään, joka niin sanoaksemme muodostaa kaltaistensa siittämisestä ja synnyttämisestä huolehtivan aineksen, ja varsinaisiin ihmisiin, toisin sanoen: ihmisiin, jotka kykenevät omassa elämänkehässään lausumaan uuden sanan. Alaosastoja on tietenkin lukemattomia, mutta kummankin ryhmän luonteenomaiset piirteet ovat sangen selvät: toisen ryhmän eli - kokoavaa nimitystä käyttääkseni - aineksen muodostavat ne ihmiset, jotka ovat luonnostaan vanhoillisia ja säädyllisiä, elävät kuuliaisuudessa ja haluavatkin olla kuuliaisia. Minun mielestäni heidän velvollisuutenaan on olla kuuliaisia, koska se on heidän kutsumuksensa, joten siinä ei ole heille mitään alentavaa. Toisessa ryhmässä kaikki rikkovat lakia, ovat rikkojia tai ainakin taipuvaisia rikkomaan, kukin kykynsä mukaan. Näiden henkilöiden rikokset ovat tietenkin sekä määrältänsä että laadultansa kovin erilaisa; enimmäkseen he vaativat, moninaisissa eri muodoissa, olevan särkemistä paremman tulevan hyväksi. Jos sellainen henkilö huomaa aatteensa edun vaativan vaikkapa ruumiiden ja veren yli kulkemista, hän mielestäni voi omassa itsessään, omassatunnossaan, antaa itselleen siihen luvan, tietysti aina aatteen ja sen kantavuuden mukaan - se huomatkaa. Ainoastaan tässä mielessä minä kirjoituksessani puhun näiden henkilöiden oikeudesta tehdä rikoksia. (Muistattehan, että lähtökohtanamme oli oikeuden kysymys.) Ei ole muuten mitään syytä ylidramatisoida: ihmisten suuri joukko tuskin koskaan myöntää heille tuota oikeutta, vaan mestaa ja hirttää heitä (enemmän tai vähemmän) täyttäen siten täysin oikeutetusti omaa konservatiivista kutsumustaan, siitä huolimatta, että sama suuri joukko seuraavien sukupolvien aikana nostaa mestatut kunniajalustalle ja kumartuen palvelee heitä (taaskin suuremmassa tai pienemmässä määrässä). Ensimmäinen ryhmä vallitsee aina nykyisyyttä, toinen ryhmä tulevaisuutta. Edelliset säilyttävät maailmaa ja lisäävät sitä lukumäärän puolesta, jälkimmäiset liikuttavat maailmaa ja johtavat sitä päämääriin. Molemmilla on yhtäläinen olemisen oikeus. Sanalla sanoen: minun mielestäni on kaikilla yhtä hyvä oikeus.
- Mutta sanokaahan minulle vielä eräs seikka: kuinka voidaan nuo valioihmiset erottaa tavallisista? Onko heissä jo syntyessään jonkinlaiset merkit? Kysyn tätä sen vuoksi, että asia vaatii suurinta mahdollista selvyyttä, niin sanoakseni ulkokohtaista täsmällisyyttä. Suokaa anteeksi, että olen tässä kohdassa levoton, kuten käytännöllinen ja järjestystä harrastava ihminen ainakin. Eikö voitaisi esimerkiksi ottaa käyttöön erikoista pukua tai jonkinlaista merkkiä, leimaa tai muuta sentapaista?... Teidän täytynee myöntää, että jos sattuu sekaannusta, jos joku edelliseen luokkaan kuuluva luulottelee kuuluvansa jälkimmäiseen ja ryhtyy poistamaan kaikkia esteitä", kuten sattuvasti sanoitte, niin silloinhan...
- Sellaista sattuu varsin usein. Tämä huomautuksenne on vielä terävämpi kuin äskeinen...
- Kiitoksia...
- Ei kestä kiittää. Mutta ottakaa huomioon, että sellaiseen erehdykseen voivat johtua ainoastaan edelliseen luokkaan kuuluvat henkilöt, "tavalliset" ihmiset (kuten olen heitä nimittänyt, kenties epäonnistuneesti). Huolimatta synnynnäisestä taipumuksestaan kuuliaisuuteen useat heistä haluavat - eräänlaisen luonnon leikillisyyden varassa, josta on lehmillekin suotu osa - pitää itseänsä uranaukaisijoina ja "tuhoojina" ja uskaltavat luulotella keksineensä "uuden uran", vieläpä ihan vilpittömässä mielessä. Ne henkilöt, jotka todella esittävät uutta, jäävät heiltä sangen usein kokonaan huomaamatta, voivatpa he sellaisia halveksiakin, pitää heitä takapajulle jääneinä ja halpamaisina ihmisinä. Minun mielestäni ei siitä kuitenkaan voi koitua mitään huomattavaa vaaraa, eikä teillä ole mitään levottomuuden syytä, sillä kovin pitkälle eivät sellaiset henkilöt milloinkaan mene, vaan arvaavat oman sijansa, mutta ei sen enempää. Siinä ei tarvita edes rangaistuksen täytäntöönpanijaa; he vitsovat itse itseänsä... Samalla he ottavat julkisesti sovittaakseen rikoksensa, miten milloinkin - se on hyvin kaunista ja mieltä ylentävää; sanalla sanoen: teidän ei tarvitse olla levoton... Onhan olemassa laki.
- Siinä suhteessa te todella olette minua jossakin määrin rauhoittanut. Mutta sitten on toinen pulma: sanokaahan, onko paljonkin sellaisia ihmisiä, joilla on oikeus toisia surmata, noita "valioihmisiä"? Olen tietenkin valmis taipumaan, mutta myöntänette itsekin, että olisi kamalaa, jos niitä sattuisi olemaan kovin paljon, eikö totta?
- Sen seikan ei tarvitse teitä huolestuttaa, jatkoi Romulus samaan sävyyn. - Ihmisiä, joilla on uusia aatteita, vieläpä niitäkin, jotka edes jossakin määrin kykenevät sanomaan jotain uutta, syntyy tavattoman vähän, kerrassaan hämmästyttävän vähän. Se vain on selvää, että sitä järjestystä, jossa kaikkiin noihin ryhmiin ja alaryhmiin kuuluvat ihmiset syntyvät, sääntelee sangen varmasti ja täsmällisesti jokin luonnon laki. Tuo laki on tietenkin vielä tuntematon, mutta minä uskon sen olevan olemassa ja uskon tulevaisuudessa voitavan päästä siitä selville. Ihmisten suuri joukko, massa, aines, on olemassa vain sitä varten, että saisi jonkinlaisen ponnistuksen, jonkinlaisen toistaiseksi salaperäisen tapahtuman, jonkinlaisen lajien ja sukujen risteyttämisen avulla vaivalloisesti viimein syntymään edes yhden ainoan, hiukankin itsenäisen ihmisen tuhatta tavallista vastaan. Jos itsenäisyys on oleva suurempi, syntyy kenties vain yksi kymmenestätuhannesta (mainitsen nämä luvut ainoastaan esimerkkeinä, havainnollisuuden vuoksi). Jos vielä suurempi, niin yksi sadastatuhannesta. Nerokkaita ihmisiä syntyy yksi miljoonasta, ja suuria neroja, ihmiskunnan täydellistäjiä kenties vain yksi monista tuhansista miljoonista. Sanalla sanoen: siihen tislausastiaan, jossa tämä kaikki tapahtuu, en ole kurkistanut. Mutta tietty laki on varmaan olemassa, sen täytyy olla olemassa; siinä ei voi vallita pelkkä sattuma.
- Kuulkaa, lasketteko te leikkiä, kumpikin, vai mitä? huudahti vihdoin Razumihin. Ivailetteko toisianne, vai kuinka? Istuvat siinä ja tekevät toisistansa pientä pilaa! Oletko tosissasi, Romulus?
Romu kohotti kalpeat, melkein murheelliset kasvonsa ja katseli Razumihinia mitään vastaamatta. Razumihiniin vaikutti oudosti noiden levollisten, murheellisten kasvojen vierellä ilmenevä Porfirin peittelemätön, julkea ja loukkaava pisteliäisyys.
- No, veikkoseni, jos tosiaankin puhut ihan vakavasti, niin... Olet tietysti oikeassa sanoessasi, ettei tuo ole uutta ja että olemme jo tuhat kertaa lukeneet ja kuulleet samantapaista, mutta todella itsenäistä ja suureksi kauhukseni todella yksin sinulle kuuluvaa on kaikessa esittämässäsi se, että teet verenvuodatuksen omantunnon asiaksi, vieläpä kovin yltiöpäisesti... älä pane pahaksesi! Se lieneekin kirjoituksesi pääajatus. Mutta tuo lupa vuodattaa verta omantunnon varassa, se... se on minun mielestäni kauheampi kuin olisi virallinen, laillinen lupa vuodattaa verta...
- Aivan oikein - se on kauheampi, vakuutti Porfiri.
- Ei, sinä olet intoutunut menemään liian pitkälle! siinä on virhe... Minä luen kirjoituksesi! Olet viehättynyt menemään liian pitkälle! Niin et voi ajatella... Minä luen sen.
- Kirjoituksessani ei ole kaikkea tässä esittämääni kehitelty; siinä on vain vihjauksia, virkkoi Romulus.
- Aivan niin, aivan niin, sanoi Porfiri, jonka näytti olevan vaikea istua paikallaan. - Minulle on nyt jokseenkin selvää, kuinka suhtaudutte rikokseen, mutta... suokaa anteeksi tungettelevaisuuteni (vaivaan teitä kovin; häpeän itsekin!) - nähkääs: te rauhoititte äsken minua melkoisesti, mitä molempien ryhmien virheelliseen sekoittamiseen tulee, mutta... minua huolestuttavat yhä vielä kaikenlaiset käytännölliset mahdollisuudet! Jos joku mies tai nuorukainen kuvittelee olevansa Lykurgos tai Muhammed - tulevaisuudessa tietenkin - ja ryhtyy reippaasti poistamaan tieltänsä kaikkia esteitä... Hänellä muka on edessään pitkä matka, ja matkaa varten tarvitaan rahoja... ja nyt hän alkaa hankkia itselleen rahoja sillä tavoin... ymmärrättehän?
Zamjotov alkoi nauraa nurkassaan. Romulus ei kääntynyt häntä katsomaankaan.
- Minun on myönnettävä, vastasi hän rauhallisesti, - että sellaisia tapauksia todella voi sattua. Siiheen vaaraan joutuvat varsinkin tyhmätä, turhamaiset henkilöt, erityisesti nuoriso.
- Eikö totta! No, entä sitten?
- Eipä mitään sen enempää, vastasi Romulus hymyillen. - Eihän se ole minun syyni. Asia on niin ja tulee aina niin olemaan. Tuo mies (hän nyökkäsi Razumihiniin päin) sanoi äsken, että minä annan luvan verenvuodatukseen. No, entä sitten? Onhan yhteiskunta turvattu liiaksikin: se lähettää Siperiaan, sillä on vankilat, tutkintotuomarit ja pakkotyöläiset - levottomuuden aihetta ei ole! Etsikää varas!
- Entä jos hänet löydämme?
- Silloin te myös rankaisette häntä.
- Olette johdonmukainen. Entä, miten on hänen omantuntonsa laita?
- Mitä se teitä liikuttaa?
- Muuten vain, inhimillisyydestä.
- Se, jolla on omatunto, kärsiköön, jos virheensä tuntee ja tunnustaa. Siinä hänen rangaistuksensa - pakkotyön lisäksi.
- Entä sitten todella nerokkaat, kysyi Razumihin synkännäköisenä - ne, joille on annettu oikeus surmata, eikö heidän pidä ollenkaan kärsiä, ei vuodattamansa verenkään vuoksi?
- Miksi puhut pitämisestä? Tässä ei ole kysymyksessä lupa enempää kuin kieltokaan. Kärsiköön, jos uhria käy sääli... Laajaan tietoon ja syvään tunteeseen liittyy välttämättä kärsimystä ja tuskaa. Todella suurten ihmisten täytyy ymmärtääkseni kokea maailmassa suurta murhetta, - lisäsi hän mietteissään, ikään kuin keskustelun ulkopuolella.
Hän kohotti silmänsä, katseli pitkään kaikki, hymyili ja tarttui lakkiinsa. Hän oli käynyt liian vakavaksi siihen hilpeyteen verraten, mikä oli vallinnut heidän saapuessaan, ja tunsi sen itsekin. Kaikki nousivat seisomaan.
- Saatte sättiä minua, jos haluatte, saatte suuttua, jos hyväksi näette, mutta minä en voi olla lisäämättä vielä paria sanaa, virkkoi Porfiri Petrovits lopuksi. - Sallikaa minun vielä kysäistä erästä pikku seikkaa (kovin minä jo olen teitä vaivannut!), ilmaista eräs pieni ajatuksen tapainen, vain sen vuoksi, ettei unohtuisi...
- Hyvä, lausukaa julki ajatuksenne, sanoi Romulus, joka seisoi vakavana ja kalpeana hänen edessään odottamassa.
- Minä tarkoitan... en oikeastaan tiedä, miten sen parhaiten sanoisin... ajatukseni on kovin omituinen... psykologinen... Nähkääs, kun te sepititte kirjoituksenne... niin epäilemättä, he-he!... epäilemättä piditte itseänne... ainakin jonkin verran... "valioihmisenä", joka osaa lausua uuden sanan... teidän käyttämässänne mielessä... Eikö ole niin laita?
- Voipi hyvinkin olla, vastasi Romulus ylenkatseellisesti. Razumihin liikahti.
- Jos niin on laita, olisitteko todella itse päättänyt... jossakin tapauksessa, jonkin kovan kohtalon tai elämänhuolten ahdistaessa tai tahtoessanne edistää koko ihmiskunnan menestystä... olisitteko päättänyt toimittaa pois tieltänne jonkin esteen?... Esimerkiksi toimittamalla pois päiviltä ja ryöstämällä?...
Jälleen näytti siltä kuin hän olisi iskenyt vasenta silmäänsä ja hiljaa nauranut - aivan samoin kuin taannoin.
- Jos jotakin sellaista tekisin, en tieteenkään sitä teille kertoisi, vastasi Romulus uhittelevan kopeasti ja halveksivasti.
- Sen ymmärrän, mutta asia kiinnittää mieltäni vain muuten, varsinkin sen vuoksi, että sen avulla kykenen paremmin ymmärtämään tutkielmaanne, puhtaasti kirjalliselta näkökannalta...
"Hyi, miten selvästi ja julkeasti!" ajatteli Romulus inhoa tuntien.
- Uskallan huomauttaa, vastasi hän kuivasti, - etten pidä itseäni Muhammedina enenmpää kuin Napoleoninakaan... enkä minään senlaatuisena henkilönä, joten en myöskään kykene teille tyydyttävästi selittämään kuinka menettelisin.
- Malttakaahan, kukapa ei meillä Venäjällä pitäisi itseänsä Napoleonina? lausui Porfiri äkkiä tavattoman tutunomaisesti.
Hänen äänensävyssäänkin oli tällä kertaa jotakin erikoisen selvää.
- Kunhan ei vain joku sellainen tuleva Napoleon ole viime viikolla iskenyt Aljona Ivanovnaamme kirveellä kuoliaaksi! puhkesi nurkassa istuva Zamjotov puhumaan.
Romulus oli vaiti ja katseli Porfiria jäykän tarkkaavasti. Razumihin oli synkän näköinen. Hänestä oli tilanne jo aikaisemmin alkanut tuntua hieman omituiselta. Hän katseli kiukkuisesti ympärilleen. Minuutin ajan kesti synkkää vaitioloa. Romulus kääntyi lähtemään.
- Joko te menette? kysyi Porfiri ystävällisesti, ojentaen hänelle kätensä erittäin sydämellisesti. - Olen kovin, kovin iloinen päästyäni teihin tutustumaan. Mitä hakemukseenne tulee, voitte olla aivan rauhallinen. Kirjoittakaa se siihen tapaan kuin sanoin. Parasta olisi, jos poikkeaisitte itse luokseni virastoon... näinä päivinä, kun sopii... vaikkapa huomenna. Olen siellä varmasti yhdentoista maissa. Panemme kaikki järjestykseen... ja juttelemme hiukan... Te, joka olette viimeisiä siellä kävijöitä, voisitte kenties kertoa jotain... hän lisäsi mitä ystävällisimmän näköisenä.
- Tahdotteko kuulustella minua virallisesti, kaikkia muodollisuuksia noudattaen? kysyi Romulus terävästi.
- Miksi sen tekisin? Se ei ole toistaiseksi ollenkaan tarpeellista. Ette näy oikein ymmärtäneen minua. Nähkääs, en tahtoisi jättää tilaisuutta käyttämättä... ja olen jo puhutellut kaikkia muita panttaajia... muutamia heistä olen kuulustellutkin... ja te, viimeisenä... Malttakaahan! huudahti hän äkkiä jostakin syystä ilahtuen. - Sattui juolahtamaan mieleeni... kuinka lienenkin sen unohtanut! sanoi hän kääntyen Razumihinin puoleen. - Sinähän pauhasit minulle paljon tuosta Nikolaskasta... no, minä tiedän, tiedän varsin hyvin, (hän kääntyi jälleen Romuluksen puoleen) että poika on viaton, mutta mitäpä voin tehdä? Mitjaa minun täytyi samoin kiusata... Nähkääs, seikka on tämä, lyhimmiten sanoen: kun nousitte portaita... anteeksi, miten olikaan: ettekö ollut siellä kello seitsemän ja kahdeksan välillä?
- Olin, Romulus vastasi tuntien vastenmielisesti, että olisi voinut jättää tuon sanomattakin.
- Siis kun te nousitte portaita kello seitsemän ja kahdeksan välillä, ettekö silloin huomannut toisessa kerroksessa, avoimessa huoneistossa - muistatteko? - kahta työmiestä tai ainakin toista heistä? He olivat siellä maalaamassa, ettekö huomannut? Se olisi noille nuorukaisille erittäin tärkeää!...
- Maalareita? En, en nähnyt... Romulus vastasi verkkaan ja ikään kuin muistellen. Samalla hän jännitti tuskallisesti koko henkisen tarmonsa keksiäkseen mahdollisimman nopeasti, mihin ansa oli viritetty ja välttääkseen kaikki erehdykset. - En, en nähnyt, enkä huomannut sellaista avointa asuntoakaan... Mutta neljännessä kerroksessa (hän oli oivaltanut ansan ja riemuitsi) - sen muistan, joku virkamies muutti pois asunnostaan... Vastapäätä Aljona Ivanovnan asuntoa... sen muistan... muistan ihan selvästi... sotamiehet kantoivat ulos sohvaa ja ahdistivat minut seinää vasten... mutta maalareita, heitä en muista siellä olleen... eikä muistaakseni avointa huoneistoakaan ollut. Ei varmaankaan...
- Mitä sinä oikeastaan jaarittelet, Porfiri! huudahti Razumihin, joka hänkin oli jälleen päässyt asian jäljille. - Maalarithan olivat työssä murhapäivänä, ja hän kävi siellä kahta päivää aikaisemmin! Kuinka voitkaan tuolla tavalla kysyä?
- Kas peijakas, kuinka sekoitin asiat! huudahti Porfiri lyöden kämmenellään otsaansa. - Hitto soikoon, tuo juttu saa minut vielä päästä pyörälle! - Porfiri kääntyi kuin anteeksi pyytäen Romuluksen puoleen! - Meille on niin kovin tärkeätä saada tietää, onko joku nähnyt heidät huoneistossa kello seitsemän ja kahdeksan välillä että johduin otaksumaan teidän jotain siitä tietävän... Sekoitin koko asian!
- Sopisi pitää ajatuksensa paremmin koossa, huomautti Razumihin äreästi.
Viimeiset sanat lausuttiin jo eteiseen ehdittyä. Porfiri Petrovits saatteli heitä erittäin ystävällisesti ovelle asti. Molemmat astuivat kadulle synkkinä ja nyreissään ja kulkivat muutamia askelia sanaakaan virkkamatta. Romulus veti syvään henkeään...

IV

- Minä en sitä usko! En voi sitä uskoa! huudahteli hämilleen joutunut Razumihin yrittäen kaikin voimin kumota Romuluksen todisteluja. He lähestyivät jo Bakalejevin matkustajakotia, missä Pulherija Aleksandrovna ja Dunja olivat heitä kauan odottaneet. Razumihin pysähtyi tavan takaa innokkaasti puhuessaan; hän oli hämmentynyt ja kiihtynyt jo sen vuoksi, että he ensi kerran puhuivat siitä avoimesti.
- Ole sitten uskomatta! vastasi Romulus kylmästi, välinpitämättömästi hymyillen. - Tapasi mukaan et nytkään huomannut mitään, mutta minä punnitsin joka sanan.
- Sinä olet epäluuloinen, siksi punnitsit... Hm... on tosin myönnettävä, että Porfirin sävy oli sangen omituinen, tuosta Zamjotov lurjuksesta puhumattakaan!... Olet oikeassa: hän hautoi jotakin, mutta minkä tähden, minkä tähden?
- Hän on yön aikana muuttanut mieltänsä.
- Sehän on mahdotonta, ihan mahdotonta! Jos heidän päässään olisikin tuo mieletön ajatus, he yrittäisivät kaikin voimin sitä salata, pitää korttinsa piilossa voidakseen sitten siepata... Mutta nyt - sehän olisi julkeata ja varomatonta!
- Jos heillä olisi tiedossansa tosiasioita, tarkoitan oikeita tosiasioita tai edes jossakin määrin todennäköisiä epäluuloja niin he varmaan koettaisivat peittää peliänsä toivoen voittavansa vielä enemmän (he olisivat muuten jo aikoja sitten toimittaneet kotitarkastuksen luonani). Mutta heillä ei ole mitään tosiasioita, ei ainoatakaan... kaikki on pelkkää luulottelua, kaikki voidaan selittää kahdella tavalla, kaikki leijailee ilmassa... ja sen vuoksi he yrittävät yllättää julkeudellaan. Hän on kenties itsekin kimpaantunut siitä, ettei hänellä ole mitään tosiasioita, ja tuli kiukuissaan menneeksi liian pitkälle. Mutta voi hänellä olla jokin tarkoituskin... Hän näyttää olevan älykäs mies... Kenties hän tahtoi minua säikäyttää osoittamalla jotain tietävänsä... Siinä, veikkoseni, on oma psykologiansa... On muuten ihan inhottavaa tätä kaikkea selvitellä. Jätetään koko juttu!
- Ja loukkaavaa, kerrassaan loukkaavaa! Ymmärrän varsin hyvin, mitä mielessäsi liikkuu! Mutta... koska nyt kerran puhumme asiasta suoraan (ja on hyvä, että vihdoinkin puhumme suoraan; olen siitä iloinen!) niin tunnustan sinulle avoimesti, että olen jo aikoja sitten havainnut heissä tuon ajatuksen, tietenkin tuskin huomattavassa muodossa, vain pohjalla kytemässä. Mutta miksi siinäkään muodossa? Kuinka he uskaltavatkaan? Mistä, mistä sellaiset luulot juontavatkaan juurensa? Jospa tietäisit, miten se minua raivostutti! Mitä? Senkö vuoksi, että köyhä, puutteen ja luulosairauden runtelema ylioppilas, vähän ennen ankaran sairauden puhkeamista, sairauden, joka (se huomattakoon!) on jo alkanut, epäluuloinen, itsekäs, oman arvonsa tunteva henkilö, joka ei ole puoleen vuoteen nähnyt ketään ihmistä, erakkona kun on elänyt omassa nurkassaan, yllänsä ryysyvaatteet ja jalassa rikkinäiset saappaat - että hän seisoo kaikenlaisten poliisitarkastajien edessä sietäen heidän sättimisiään; sitä paitsi vaaditaan häneltä odottamatta erästä velkasummaa hovineuvos Tsebarovin hallussa olevan erääntyneen velkakirjan nojalla, lisäksi mätähajuinen maali, kolmekymmentä astetta Reaumuria, ummehtunut ilma, tungos, kertomus erään henkilön murhasta, jonka luona on hiljattain käynyt, ja kaikki tuo - nälkäisellä vatsalla! Kuinkapa siinä ei pyörtyisi! Ja kuinka voidaan sellainen epäluulo perustaa noin olemattomille pohjille? Hitto vieköön! Minä ymmärrän, että se harmittaa, mutta sinun sijassasi, Rodja, minä nauraisin heille vasten silmiä, tai vielä paremmin: sylkisin heitä kaikkia vasten naamaa, kunnollisesti, ja sitten jakelisin ympärilleni parikymmentä korvapuustia, ymmärtäväisesti, kuten korvapuusteja ainakin on jaeltava, ja niin olisi asia valmis. Älä siitä välitä! Pää pystyyn! Sehän on hävytöntä!
"Hyvin hän asian esitti!" mietti Romulus.
- Eikö minun pitäisi siitä välittää? Ja huomenna on jälleen kuulustelu! virkkoi hän katkerasti. - Onko minun sitten ryhdyttävä heille jotain selittämään? Harmittaa sekin, että eilen ravintolassa alennuin juttelemaan tuolle Zamjotoville...
- Perhana soikoon! Minä menen Porfirin luo ja pitelen häntä hieman sukulaisen tavalla. Hänen on sanottava minulle kaikki juurta jaksain! Ja tuon Zamjatovin...
"Älysipä viimein!" Romulus ajatteli.
- Seis! Razumihin huudahti tarttuen Romulusta hartioista. - Seis olet erehtynyt! Minä oivalsin: sinä olet erehtynyt! Kuinka se voisi olla ansa? Sinä sanoit kysymystä työmiehistä ansaksi? Ajattelehan: jos olisit tehnyt sen, voisitko sinä silloin sanoa, että näit maalattavan asuntoa?... ja maalarit? Etpä suinkaan sinä väittäisit ettet ole nähnyt mitään, vaikka olisitkin nähnyt. Kuka todistaisi itseään vastaan.
- Jos minä sen teon olisin tehnyt, niin ehdottomasti sanoisin nähneeni työmiehet ja asunnon, Romulus vastasi ilmeisen kyllästyneenä.
- Miksi puhuisit itseäsi vastaan?
- Sen vuoksi, että vain moukat ja ihan tottumattomat aloittelijat kieltävät kuulusteluissa kaiken! Henkilö, joka on vähänkään sivistynyt ja kokenut, yrittää välttämättä ja mahdollisuuden mukaan tunnustaa kaikki ulkonaiset tosiasiat, joita ei voida tehdä olemattomiksi, mutta hän keksii niitä varten toisia syitä, luo niihin sommitelmansa erikoisen ja yllättävän vivahteen, joka antaa niille aivan toisen merkityksen ja asettaa ne aivan toiseen valoon. Porfiri saattoi joka tapauksessa edellyttää, että niin vastaisin ja suuremman todennäköisyyden vuoksi sanoisin nähneeni kaikki lisäten kuitenkin jotain selitykseksi...
- Silloin hän olisi heti sanonut sinulle, ettei siellä kaksi päivää ennen murhaa voinut mitään työmiä näkyä, joten sinun oli täytynyt käydä talossa murhapäivänä kello seitsemän ja kahdeksan välillä. Niin hän olisi joutavan asian avulla saanut sinut kiikkiin.
- Hän otaksui niinkin, etten ehtisi asiaa harkitsemaan, vaan kiiruhtaisin suuremman uskottavuuden vuoksi heti vastaamaan unohtaen, ettei työmiehiä voinut siellä olla kahta päivää aikaisemmin.
- Miten sellaista voisi unohtaa?
- Varsin helposti! Sellaisiin aivan vähäpätöisiin seikkoihin kompastuvat helpommin ovelatkin henkilöt. Mitä ovelampi henkilö on, sitä vähemmän hän epäilee, että hänet eksytetään sellaisissa joutavissa seikoissa. Porfiri ei ole lainkaan niin tyhmä kuin sinä luulet...
- Lurjus hän on, kun kehtasi tuolla tavalla käyttäytyä!
Romuluksen täytyi nauraa. Mutta samalla hänestä tuntui omituiselta, että hän oli viimeisen selityksensä esittänyt innostuneesti ja mielellään, kun hän sitä vastoin keskustelun alkupuolella oli tuntenut synkkää vastenmielisyyttä ja oli puhunut vain tarkoituksen vuoksi, välttämättömyyden pakosta.
"Tuollaiset seikat alkavat minua huvittaa!" mietti hän itsekseen.
Mutta melkein samassa silmänräpäyksessä hän tuli taas levottomaksi, ikään kuin hänen mieleensä olisi johtunut jokin odottamaton ja kuohuttava ajatus. Hänen rauhattomuutensa kasvoi kasvamistaan. He olivat jo Bakalejevin matkustajakodin portilla.
- Mene sinä yksin, sanoi Romulus äkkiä. - Minä tulen kohta takaisin.
- Mihin sinä nyt? Mehän olemme perillä!
- Minun täytyy... ihan välttämättä; on eräs asia... tulen puolen tunnin kuluttua... Sano se heille.
- Kuten tahdot, mutta minä tulen kanssasi!
- Tahdotko sinäkin minua kiduttaa! huudahti Romulus niin katkeran ärtyneesti ja niin epätoivoisen näköisenä, että Razumihinin kädet painuivat alas. Hän jäi vielä hetkeksi portaille seisomaan ja katseli synkkänä kuinka Romulus asteli nopeasti sitä syrjäkatua kohti, jonka varrella asui. Vihdoin hän puri hampaansa yhteen, puristi kätensä nyrkkiin, vannoi vielä samana päivänä pusertavansa tyhjäksi koko Porfirin kuin sitruunan, ja lähti sitten sisään rauhoittamaan Pulherija Aleksandrovaa, jota molempien nuorten miesten viipyminen oli jo huolestuttanut.
Kun Romulus saapui talonsa luo, olivat hänen ohimonsa hikiset ja poskensa punaiset ja hän hengitti vaivalloisesti. Hän juoksi nopeasti portaita ylös, astui lukitsemattomaan huoneeseensa ja pani oven heti sisäpuolelta hakaan. Sitten hän syöksyi säikähtyneenä ja kuin suunniltaan huoneen nurkkaan, sen seinäpaperissa olevan repeämän luo, jonne oli aikoinaan piilottanut esineet, pisti kätensä aukkoon, kopeloi muutaman minuutin ajan huolellisesti joka puolelle ja tutki kaikki seinäpaperin mutkat ja poimut. Kun ei mitään löytynyt, hän nousi seisomaan ja veti syvään henkeänsä. Portaissa hän oli muistanut, että oli jättänyt kaikki arvoesineet huonoon talteen, seinäpaperin repeämään. "Jos ne käyttävät hyväkseen poissaoloani ja toimittavat kotitarkastuksen", hän oli miettinyt. Vähän aikaisemmin, Bakalejevin ovelle tullessaan, hänen mieleensä oli äkkiä johtunut, että jokin esine, jotkin vitjat, jokin kalvosimennappi tai niiden peitteenä ollut, eukon muistiinpanolla varustettu paperi oli voinut silloin luiskahtaa hänen kädestänsä ja vieriä johonkin rakoon, tullakseen myöhemmin päivänvaloon yllättävänä ja eittämättömänä todistuskappaleena.
Hän seisoi kuin syvissä mietteissään, ja hänen huulillansa kareili omituinen, nöyrä, puoleksi ajatukseton hymy. Vihdoin hän tarttui lakkiinsa ja lähti hiljaa pois huoneesta. Hänen ajatuksensa hämmentyivät. Mietteissään hän astui porttikäytävään.
- Siinähän herra itse onkin! kuului äänekkäästi sanottavan.
Hän kohotti päätänsä.
Talonmies seisoi huoneen ovella ja osoitti häntä eräälle pienikokoiselle pikkuporvarin näköiselle miehelle, jolla oli yllänsä jonkinlainen yötakki ja liivit, niin että hä kaukaa katsoen melkoisesti muistutti vanhaa akkaa. Hänen päänsä, jota peitti rähjäinen lakki, oli painuksissa, ja koko hänen vartalonsa näytti köyristyneeltä. Surkastuneet, ryppyiset kasvot viittasivat viidenkymmenen vuoden ikään; pienten, vetisten silmien katse oli synkkä, tuima ja tyytymätön.
- Mistä on kysymys? virkkoi Romulus astuen talonmiehen luo.
Pikkuporvari katsoi häneen vinosti alta kulmain, tutkien häntä jäykän tarkkaavasti; sitten hän kääntyi hitaasti ja lähti sanaakaan sanomatta portista kadulle.
- Mistä on kysymys? huusi Romulus.
- Tuli ja kysyi, asuuko täällä joku ylioppilas, mainitsin nimenne ja kenen luona asutte. Samassa te tulitte, minä näytin teidät hänelle ja hän lähti tiehensä. Siinä koko juttu.
Talonmieskin oli hiukan ihmeissään, mutta sitä kesti vain vähän aikaa. Hän mietti vielä hetkisen, kääntyi ja palasi huoneeseensa.
Romulus kiiruhti pikkuporvarin jälkeen ja näki hänen kulkevan kadun toisella puolella yhtä tasaisin ja verkkaisin askelin kuin oli lähtenytkin; katse oli maahan luotuna, ikään kuin hän olisi jotain mietiskellyt. Romulus saavutti hänet pian, mutta kulki vähän aikaa hänen jäljessään; viimein hän astui miehen rinnalle ja katsoi häntä syrjästä kasvoihin. Mies huomasi hänet heti, loi häneen nopean silmäyksen, painoi katseensa jälleen alas, ja niin he kulkivat noin minuutin ajan sanomatta sanaakaan.
- Te olette tiedustellut minua... talonmieheltä? virkkoi Romulus vihdoin omituisen hiljaisella äänellä.
Pikkuporvari ei vastannut mitään eikä edes kohottanut katsettansa. Molemmat olivat jälleen vaiti.
- Mitä te oikeastaan... tulette kysymään... ja sitten ette virka mitään... mitä tämä merkitsee?
Romuluksen ääni katkeili ja hänen oli vaikea lausua sanoja selvästi.
Tällä kertaa pikkuporvari nosti päänsä pystyyn ja katseli Romulusta tuhoa ennustavin, synkin silmin.
- Murhamies! lausui hän äkkiä hiljaa, mutta täysin selvästi...
Romulus käveli hänen vierellään. Hänen jalkansa tuntuivat äkkiä tavattoman heikoilta, selkäpiitä karsi vilu ja sydäntä kuoletti hetkisen, ikään kuin se olisi irtautunut paikoiltaan. Niin he kulkivat suunnilleen sata askelta, rinnakkain ja jälleen ihan vaiti.
Pikkuporvari ei luonut häneen silmäystäkään.
- Mitä te... mitä tarkoitatte? Kuka on murhamies? mutisi Romulus tuskin kuuluvasti.
- Sinä olet murhamies, vastasi toinen vielä selvemmin ja painokkaammin, hymyillen vihamielisen riemuitsevasti, ja katseli jälleen jäykästi Romuluksen kalpeita kasvoja ja hänen huolestuneita silmiänsä.
He olivat nyt ehtineet kadunristeykseen. Pikkuporvari kääntyi vasempaan ja meni menojansa ympärilleen katsomatta. Romulus pysähtyi ja katseli kauan hänen jälkeensä. Hän näki, kuinka mies, kuljettuaan jo suunnilleen viisikymmentä askelta, kääntyi ja katseli häntä hänen yhä seisoessaan samassa paikassa. Hänen piirteitään ei voinut selvästi erottaa, mutta Romuluksesta näytti siltä, että hän vieläkin hymyili kylmän vihamielistä ja riemuitsevaa hymyänsä.
Verkkaisin, väsynein askelin, vapisevin polvin ja ikään kuin viluissaan Romulus kääntyi takaisin ja nousi jälleen huoneeseensa. Hän otti lakin päästänsä, laski sen pöydälle ja jäi noin kymmenen minuutin ajaksi hievahtamatta seisomaan. Sitten hän paneutui aivan uupuneena sohvaan ja ojentautui siihen, hiljaa, kipeästi valittaen; hänen silmänsä olivat ummessa. Niin hän makasi suunnilleen puoli tuntia.
Hän ei ajatellut mitään. Jonkinlaisia ajatuksia tai ajatuksen pätkiä hänen mielessään liikkui, joitakin mielikuvia vailla järjestystä ja yhteyttä: henkilöiden kasvoja, jotka hän oli nähnyt aikoja sitten lapsuudessaan tai jotka muuten eivät olisi milloinkaan palautuneet mieleen, V:n kirkon kellotorni, erään ravintolan biljardipöytä ja sen ääressä joku upseeri, sikarinhaju eräästä kivijalkakerroksessa sijaitsevasta tupakkakaupasta, eräs kapakka, pilkkosenpimeät takaportaat, niissä likavesilätäköitä ja munankuoria, ja jostakin kaikui hänen korviinsa kirkonkellojen pyhäinen soitto. Esineet vaihtuivat ja kiertelivät kuin tulen pyörteissä. Toiset mielikuvat miellyttivät häntä, ja hän yritti saada niitä pysähtymään, mutta ne sammuivat. Hänen mielessään tuntui tukehduttava, ei kuitenkaan kovin ankara painostus. Toisinaan oli hyväkin olla... Mutta vieno vilutus ei ottanut hävitäkseen, ja sekin tuntui melkein miellyttävältä, tuntui melkein kuin se olisi kuulunut asiaan. Hän kuuli Razumihinin kiireiset askelet ja äänen, sulki silmänsä ja oli nukkuvinaan. Razumihin avasi oven ja seisoi hetkisen kynnyksellä ikään kuin asiaa harkiten. Sitten hän astui hiljaa huoneeseen ja lähestyi varovasti sohvaa. Romulus kuuli Nastasjan kuiskaavan:
- Älä herätä; anna hänen nukkua, syödä hän voi myöhemminkin.
- Olet oikeassa, vastasi Razumihin.
Molemmat poistuivat varovasti ja sulkivat oven. Kului vielä puoli tuntia. Romulus avasi silmänsä ja kääntyi jälleen selälleen vieden kätensä pään alle...
"Kuka hän on? Kuka on tuo ihminen, joka ilmestyi kuin tyhjästä? Missä hän on ollut ja mitä nähnyt? Epäilemättä hän on nähnyt kaiken. Missä hän on silloin seisonut ja mistä käsin hän on sen nähnyt? Miksi hän ilmestyy vasta nyt ikään kuin maasta kohoten? Ja miten hän on voinut sen nähdä - onko se mahdollista?... Hm..." jatkoi Romulus vilun karsiessa hänen ruumistansa, "mutta entä kotelo, jonka Nikolai löysi oven takaa: olinko sitäkään mahdollisuutta ajatellut? Todistuskappaleita? Kaikkein mitättömin seikka sattuu jäämään havaitsematta, ja todistusaihe kasvaa Egyptin pyramidin kokoiseksi! Kärpänen on lentänyt ja on sen nähnyt! Kuinka se on mahdollista?"
Hän tunsi suoranaista inhoa huomatessaan heikkoutensa, ruumiillisen heikkoutensa.
"Olisihan minun pitänyt tämä tietää", ajatteli hän katkerasti hymyillen. "Kuinka uskalsinkaan, kun tunsin itseni, kun aavistin itseni, kuinka uskalsinkaan tarttua kirveeseen ja tahrata itseni vereen? Olisihan minun pitänyt ennakolta tietää... Ja tiesinhän minä sen jo ennakolta!..." kuiskasi hän epätoivoissaan.
Toisinaan hän syventyi hievahtamatta johonkin ajatukseen:
"Ei, ne ihmiset olivat toisenlaista tekoa. Todellinen valtias, jolla on kaikki luvallista tuhoaa Toulonin, panee Pariisissa toimeen verilöylyn, unohtaa armeijan Egyptiin, tuhlaa puoli miljoonaa miestä Venäjän retkellä ja suoriutuu koko jutusta huonolla sutkauksella Vilnassa, ja kuolemansa jälkeen hän joutuu jumaloivan kunnioituksen kohteeksi - joten siis kaikkia hänen tekosiaan pidetään luvallisina. Ei, sellaiset henkilöt eivät varmaankaan ole lihaa ja verta, vaan pronssia!"
Satunnainen syrjäajatus oli vähältä saada hänet nauramaan:
"Napoleon, pyramidit, Waterloo - ja raihnainen ruma ämmä, leski, koronkiskuri, jolla on punainen kirstu sängyn alla - eipä sitä ole helppo sulattaa edes Porfiri Petrovitsin!... Miten he sen sulattaisivatkaan!... Estetiikka esteenä: ´Ryömisikö Napoleon vanhan eukon sängyn alle!´ Joutavaa, joutavaa lorua..."
Toisinaan hänestä tuntui kuin olisi puhellut kuumehoureissa, hän vaipui sairaalloisen kiihtyneeseen tilaan.
"Vanha eukko ei merkitse tässä asiassa mitään!" hän ajatteli kuumeisesti ja katkonaisesti. "Eukon juttu oli kenties virhe, mutta siitä ei nyt ole kysymys! Se oli pelkkää sairautta... minä halusin mahdollisimman nopeasti poistaa esteet tieltäni... en tappanut ihmistä, vaan periaatteen! Periaatteen minä tapoinkin, mutta esteiden yli astumisesta ei sittenkään tullut mitään; minä jäin tälle puolelle... Minä osasin ainoastaan surmata! Ja nyt käy ilmi, etten osannut sitäkään... Periaatteen? Miksi tuo Razumihin sätti taannoin sosialisteja? Nehän ovat uutteraa ja yritteliästä väkeä: heitä askarruttaa 'yleinen onni'. Ei, minun sallitaan elää vain kerran eikä sitten enää milloinkaan: minulla ei ole halua ruveta jakamaan johonkin yleiseen onneen. Minä haluan elää itse ja itselleni, muuten on paras olla kokonaan elämättä. Minähän elän yhden ainoan kerran ja haluan minäkin... Ah, minä olen egoistinen täi enkä mikään muu", lisäsi hän samassa, nauraen kuin idiootti. "Niin, minä olen tosiaankin egoistinen täi", jatkoi hän, vahingoniloisesti ajatukseen tarrautuen, sitä penkoen, sillä huviksensa leikitellen, "ensinnäkin jo siitä syystä, että tässä viisastelen olevani egoistinen täi - ha-ha! Päätin ottaa siltä sen surmattuani vain niin paljon kuin ensimmäistä askeltani varten tarvitsin, ei enempää eikä vähempää (muu sai hyvinkin jäädä luostarille testamentin mukaan, ha-ha!)... Ja vihdoin olen täi sen vuoksi", lisäsi hän hammasta purren, "että kulutan enemmän kuin täi. Voiko olla olemassakaan mitään niin kauheata kuin tämä? Kuinka alhaista, kuinka halpamaista!... Kuinka hyvin nyt ymmärränkään 'profeetan', joka istuu ratsunsa selässä, miekka kädessä: Allah käskee, ja sinun, 'vapisevan' luontokappaleen, on toteltava! Oikeassa, oikeassa on 'profeetta'. Tottele, sinä vapiseva luontokappale, äläkä rohkene mitään haluta, sillä - se ei ole sinun asiasi!..."
"Olisiko minun pitänyt se äidille sanoa? Olisihan se ollut minun tapaistani... Hm!"
Hän meni tajuttomaksi. Hänestä tuntui omituiselta, ettei voinut muistaa, miten oli joutunut kadulle. Oli jo iltamyöhä. Hämärä tiheni, täysikuu paistoi yhä kirkkaammin, mutta ilma oli omituisen painostava. Ihmisiä liikkui kadulla joukoittain; työmiehet kiiruhtivat kotiin; toiset kävelivät huviksensa; tuntui kalkin, pölyn ja lätäkkövesien hajua. Romulus kulki surullisena ja huolestuneena: hän muisti varsin hyvin, että hänellä oli kotoa lähtiessään ollut jokin varma päämäärä, että hänellä oli jokin välttämätön ja kiireellinen tehtävä, mutta mikä se tehtävä oli - sen hän oli unohtanut. Äkkiä hän pysähtyi ja näki kadun toisella puolella, jalkakäytävällä, miehen seisomassa ja viittomassa kädellänsä. Hän lähti kadun poikki miestä kohti, mutta samassa mies kääntyi ja lähti menemään ikään kuin ei ollut mitään viittoillutkaan, pää painuksissa, kääntymättä, ollenkaan näyttämättä siltä kuin olisi viittonut. "Viittoiko hän todella minulle?" ajatteli Romulus, mutta lähti kuitenkin hänen jälkeensä. Ehdittyään suunnilleen kymmenen askelen päähän hän samassa tunsi miehen ja pelästyi; siinä oli taannoinen pikkuporvari, yhtä kumaraisena ja yllänsä sama yönuttu. Romulus seurasi häntä etäältä. Hänen sydämensä tykytti. He kääntyivät eräälle poikkikadulle - mies ei vieläkään kääntynyt katsomaan taaksensa. "Tietäneekö hän, että minä seuraan häntä?" mietti Romulus. Pikkuporvari kääntyi erään suuren talon porttikäytävään. Romulus kiirehti portille katsomaan, eikö mies käänny ja kutsu häntä. Ja miten olikaan: ehdittyään porttikäytävän läpi ja ollessaan jo pihalle astumassa mies kääntyi äkkiä katsomaan taaksensa, ja näytti siltä kuin hän olisi jälleen viitannut. Romulus kiiruhti heti porttikäytävän läpi, mutta pikkuporvaria ei enää näkynyt pihalla. Hänen oli siis täytynyt poiketa ensimmäisiin portaisiin. Romulus riensi hänen jälkeensä. Kahta porrasväliä ylempää kuului tosiaankn tasaisia verkkaisia askelia. Merkillistä; portaat tuntuivat hänestä tutuilta! Tuossa oli ensimmäisen kerroksen ikkuna; kuun valo tunkeutui surullisena ja salaperäisenä ruutujen läpi. Siinäpä oli jo toinen kerros. Sehän oli sama kerros, jossa työmiehet silloin olivat maalaamassa... Kuinka hän ei ollut taloa heti tuntenut! Edellä kulkevan miehen askelia ei enää kuulunut. "Hän on siis pysähtynyt tai piiloutunut jonnekin." Siinä oli kolmas kerros; pitikö mennä vielä kauemmaksi? Kuinka olikaan äänetöntä, kerrassaan pelottavaa... Hän kulki silti eteenpäin. Hänen omien askeltensa kaiku pelotti ja vaivasi häntä. Hyvä Jumala, kuinka oli pimeä!

Alkuun

Romulus

Herra Romulukselle oli tullut tavaksi - se oli suhteellisen uusi tapa, käydä kurkistamassa kirjelokeroonsa ennen kuin hän poistui työpäivän jälkeen työpaikalta. Yleensä siellä kirjelokerossa ei ollut mitään, mutta kerran oli.
Romua oli kiusattu koulussa siksi, että hän heitti h:n konsonantin eteen (ehten, kun taas muut siellä heittivät h:n konsonantin jälkeen (ethen).
Vaimo oli lähtenyt käveleen. Romulus harrasti mm. geokätkeilyä, mutta siinä luvussa, jota hän paraikaa kirjoitti, hän oli eksyksissä eikä tiennyt miten edetä.
Vaimo joka juuri oli lähettänyt hänet pois kotoa, oli jo pitkään sanonut, että yksi kaunis päivä hän lähettäisi ukkelin pois kotoa, mutta eihän Romu ollut häntä uskonut, - ei ollut halunnut uskoa. Eihän hän ollut tehnyt mitään väärin. Ei ryypännyt eikä...

Mutta vielä emme ole niin pitkällä. Tällä hetkellä kaikki on vielä hyvin. Romulus on ajatellut kirjoittaa kirjan. Muutama sivu päivässä, tasaisen varmasti, se olisi hänen metodinsa.
Ulkona tuuli tuivertaa. Romulus luulee löytäneensä langanpään.

Alkuun

Hän

Ihmiset ja luonto tekivät kaikkensa estääkseen hänen etenemisensä, mutta hän eteni niin laajalti kuin hänelle aikaa annettiin.
Hän oli tajunnut oman surullisen mutta (kumminkin) jatkuvan tarinan. Sehän se tarinaa eteenpäin vie. Kenties tuon tosiasian tajuaminen kuljetti häntä eteenpäin.
Vaimo (yli 20 vuoden ajalta) joka juuri oli näyttänyt hänelle ulko-ovea, oli jo pitkään sanonut, että hän näyttäisi hänelle ulko-ovea, mutta eihän Danny häntä ollut uskonut - ei ollut halunnut uskoa, kuten Ketchum oli tähdentänyt. Eihän Danny ollut tehnyt mitään väärin. Ei ryypännyt eikä käynyt vieraissa.
Näyttäessään Dannylle ulko-ovea, Katie oli sanonut: "Minä uskon sinuun yhä kirjailijana, mutta haluan olla yksin."
"Mitä tarkoitat?" Danny oli kysynyt.
"Sitä että me jatketaan tästä kumpikin omaa tietämme; sinä tulevana kirjailijana ja minä konttorirottana", Katie oli sanonut.
Puhuessaan omista teistä Katie tarkoitti sitä ihan kirjaimellisesti.
"Mutta onko se riittävä syy erota?" Danny kysyi.
Danny oli kirjoitellut vapaa-aikanaan; hän oli uskonut että kirjoittamalla oppii tuntemaan itsensä.
"Sinähän sanoit haluavasi kirjailijaksi. Eikö sinun pidä jatkaa tullaksesi vihdoin kirjailijaksi?" Katie tuhahti.
He olivat tavanneet Ruotsin-laivalla. "Mikä sinun nimesi on?" Katie oli kysynyt. "Ja mitä aiot tehdä isona?"
"Call me Ismael", oli Danny vastannut.
"Mitähän tuokin tarkoittaa?", oli Katie tuhahtanut.
"Minusta tulee kirjailija", Danny vastasi ennen kuin edes sanoi oikeaa nimeään.
"Jos kuvittelet pystyväsi elämään ilman kirjoittamista, älä kirjoita", Katie sanoi.
"Mitä?" Danny kysyi.
"Rilke niin sanoi. Jos aiot kirjailijaksi, sinun pitäisi lukea häntä", Katie sanoi.
Ja nyt Katie oli osoittanut hänelle ulko-ovea, koska halusi olla yksin (omien sanojensa mukaan) - ihan vain katsoakseen millaiselta se tuntuu! Ja sitten hän taas jonakin päivänä siirtyisi eteenpäin - "jos siltä tuntuu."

Aika Dannyltä kyllä vähitellen loppuisi, sillä matemaattisesti ajatellen aika oli käymässä vähiin.

"Ymmärsinköhän minä nyt oikein", Danny sanoi viimeiseksi sanoikseen vaimolleen.
Kirjailijaksi pyrkivä Daniel Humprey pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja muutti Riihimäelle. Hän sai pitää autonsa, olihan hän sen itse omilla tienisteillään hankkinut.
Veisi useita vuosia ennen kuin Daniel ymmärtäisi miten onnekas hän oli ollut. Jotkut pelitovereista olivatkin kadehtineet häntä silloin kun hänellä vielä meni hyvin. Vaikka ei hänellä silloinkaan paljon ystäviä ollut. Hän oli kuitenkin ollut niitä harvoja, jotka olivat vielä olleet aviossa.

Huolimatta lupauksistaan kirjoittaa kirja - Dannysta ei ollut siihen.
Hän oli menettänyt rakkaan vaimonsa eikä ollut vielä löytänyt uutta naista. Hän kamppaili romaaninsa kimpussa.
Jonakin päivänä hänen olisi pakko myöntää, että hänen ponnistelunsa olivat turhia.

Alkuun

Presidentin esittelyn jälkeen hän meni jonnekin kahville.

Kireä ja väsynyt pitäytyy kertomuksessaan. Hänen versiolleen tarinasta ei ollut enää tukijoita. Miten se tähän liittyy, ei selvinnyt, eikä sekään, mitkä ovat vainoajien motiivit ja toimintatavat. Mutta kuinka paljon opetuslapsia tämä liike enää saa? Mutta kuinka suurella todennäköisyydellä tämä on koko totuus? Millaisen kuvan antaa hänestä, ettei hän pysty jupakasta minkäänlaiseen kriittiseen itsearviointiin? Huiskaus, vaan että on tullut virheitäkin tehtyä. Mutta niinhän me kaikki teemme. Hän aloitti sen itse, eikä siinä ollut kummoistakaan sisältöä. Kuinka monta vaalikautta hänen valtansa pitää?

Etusivu