Ihmiset ja luonto tekivät kaikkensa estääkseen hänen etenemisensä, mutta hän eteni niin laajalti kuin hänelle aikaa annettiin.
Hän oli tajunnut oman surullisen mutta (kumminkin) jatkuvan tarinan. Sehän se tarinaa eteenpäin vie. Kenties tuon tosiasian tajuaminen kuljetti häntä eteenpäin.
Vaimo (yli 20 vuoden ajalta) joka juuri oli näyttänyt hänelle ulko-ovea, oli jo pitkään sanonut, että hän näyttäisi hänelle ulko-ovea, mutta eihän Danny häntä ollut uskonut - ei ollut halunnut uskoa, kuten Ketchum oli tähdentänyt. Eihän Danny ollut tehnyt mitään väärin. Ei ryypännyt eikä käynyt vieraissa.
Näyttäessään Dannylle ulko-ovea, Katie oli sanonut: "Minä uskon sinuun yhä kirjailijana, mutta haluan olla yksin."
"Mitä tarkoitat?" Danny oli kysynyt.
"Sitä että me jatketaan tästä kumpikin omaa tietämme; sinä tulevana kirjailijana ja minä konttorirottana", Katie oli sanonut.
Puhuessaan omista teistä Katie tarkoitti sitä ihan kirjaimellisesti.
"Mutta onko se riittävä syy erota?" Danny kysyi.
Danny oli kirjoitellut vapaa-aikanaan; hän oli uskonut että kirjoittamalla oppii tuntemaan itsensä.
"Sinähän sanoit haluavasi kirjailijaksi. Eikö sinun pidä jatkaa tullaksesi vihdoin kirjailijaksi?" Katie tuhahti.
He olivat tavanneet Ruotsin-laivalla. "Mikä sinun nimesi on?" Katie oli kysynyt. "Ja mitä aiot tehdä isona?"
"Call me Ismael", oli Danny vastannut.
"Mitähän tuokin tarkoittaa?", oli Katie tuhahtanut.
"Minusta tulee kirjailija", Danny vastasi ennen kuin edes sanoi oikeaa nimeään.
"Jos kuvittelet pystyväsi elämään ilman kirjoittamista, älä kirjoita", Katie sanoi.
"Mitä?" Danny kysyi.
"Rilke niin sanoi. Jos aiot kirjailijaksi, sinun pitäisi lukea häntä", Katie sanoi.
Ja nyt Katie oli osoittanut hänelle ulko-ovea, koska halusi olla yksin (omien sanojensa mukaan) - ihan vain katsoakseen millaiselta se tuntuu! Ja sitten hän taas jonakin päivänä siirtyisi eteenpäin - "jos siltä tuntuu."
Aika Dannyltä kyllä vähitellen loppuisi, sillä matemaattisesti ajatellen aika oli käymässä vähiin.
"Ymmärsinköhän minä nyt oikein", Danny sanoi viimeiseksi sanoikseen vaimolleen.
Kirjailijaksi pyrkivä Daniel Humprey pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja muutti Riihimäelle. Hän sai pitää autonsa, olihan hän sen itse omilla tienisteillään hankkinut.
Veisi useita vuosia ennen kuin Daniel ymmärtäisi miten onnekas hän oli ollut. Jotkut pelitovereista olivatkin kadehtineet häntä silloin kun hänellä vielä meni hyvin. Vaikka ei hänellä silloinkaan paljon ystäviä ollut. Hän oli kuitenkin ollut niitä harvoja, jotka olivat vielä olleet aviossa.
Huolimatta lupauksistaan kirjoittaa kirja - Dannysta ei ollut siihen.
Hän oli menettänyt rakkaan vaimonsa eikä ollut vielä löytänyt uutta naista. Hän kamppaili romaaninsa kimpussa.
Jonakin päivänä hänen olisi pakko myöntää, että hänen ponnistelunsa olivat turhia.
Alkuun
